Taitoluistelijat ja kaunokuvaajat

(Tämä kirjoitus on julkaistu alunperin valokollektiivin blogissa 28.12.2009)

Kaikki alkoi kalenterista…

Tuttavaperheellämme on tytär joka harrastaa taitoluistelua paikallisessa seurassa. Olen ymmärtänyt, että taitoluistelu on kallista (jopa kalliimpaa kuin omien lasteni tuleva harrastus, eli kirjastosta lainattujen kirjojen lukeminen). Luistelijat hankkivat rahaa harrastukseensa myymällä kalenteria, jota varten luistelijoista oli otettu kuvia jäältä.

- ”Missä on mun lompakko?” ajatteli pieni humanisti sisälläni.
- ”Eipä ole häävejä kuvia”, ajattelin valokuvaajana.
- ”Annetaankohan kaksivuotiaille jo kirjastokortteja?” ajattelin isänä.

Olin aidosti yllättynyt siitä, miten vähän kuviin oli välittynyt taitoluisteluun kuuluvaa loistoa ja näyttävyyttä. Ensin ajattelin, että seura oli vaan kitsastellut ja tilannut kuvauksen jostain edullisemmasta firmasta (joka käyttää välineinä kännykkäkameroita vuodelta -82). Yllätyin vielä enemmän, kun en löytänyt upeita luistelukuvia oikein mistään – en maajoukkueluistelijoiden sivuilta, Googlesta, Flickr:istä, tai edes kirjastosta (lähetin oikein lapset etsimään).

Taitoluistelukuvauksen ongelmana on valo – ja tarkemmin sen jakautuminen. Vähän niin kuin kalorien jakautuminen maailmassa: osa ei saa tarpeeksi, toiset taas tolkuttomasti liikaa. Taitoluisteluahan harrastetaan jääkiekkohalleissa jotka ovat tunnettuja elegantista arkkitehtuuristaan ja tyylikkäistä mainoskylteistä. David Hobby on pitkään opastanut sivuillaan pienten salamoiden käyttöä hankalissa valaistusolosuhteissa. Koska olen tämän nk. Strobisti-tekniikan innokas soveltaja, ajattelin kokeilla voisiko salamavaloa saada niin lähelle luistelijoita, että se voittaisi hallin valot ja samalla piilottaisi nuo jumalaiset oranssit muovituolit ja upeat Kabanossi-logot. Ilmiö on sinulle tuttu, jos olet joskus valokuvannut sisällä seisovan rakkaasi kirkkaan ikkunan edessä ja onnistunut (tahallaan tai vahingossa) imitoimaan siluetillasi Poliisi-TV:n vankihaastatteluja. Tässä tapauksessa samaa ilmiötä haluttiin hyödyntää toisin päin: kirkkaasti valaistu luistelija -> pimeä halli.

Sain jollain ihmeellä vakuutettua puhelimitse paikallisen seuran päävalmentajan siinä määrin, että hän antoi Valokollektiivimme vallata kuvaushärpäkkeillämme kolmasosan kaukalosta. Suurkiitos luottamuksesta – uskon että jääajan luovuttaminen ulkopuolisille on kuin antaisi tuntemattomalle kirjastokortt… no, kuitenkin. Kiitos!

Ennen varsinaista kuvausta halusimme varmistaa ettemme nolaisi itseämme totaalisesti (kuvaajina), ja niinpä kävimme ottamassa muutaman pikaisen testikuvan. Valokuvaajana olen varsin iloinen siitä, että:
a) saimme kuvattavaksemme oikeita luistelijoita
b) minulla on portfoliossa pari sopivaa kuvaa mikäli päätän hakea kuvaajan pestiä Alibista.

Luistelijoiden kanssa oli mahtava työskennellä. Koska kuvauksissa vasta opeteltiin valojen ja asetusten säätöjä, he saivat usein toistaa saman liu’un kymmenen kertaa ohjeella: ”Yks vielä!”. Pyynnöt toteutettiin ilman kulmien kurtisteluja tai napinoita, mikä osoittaa malliemme olleen:
a) uskomattoman kärsivällisiä
tai
b) uskomattoman huonoja matikassa.

Tunti kuvausta = sata tuntia kuvankäsittelyä. Koska toisella puolella kaukaloa harjoiteltiin kuvausten aikana, hallissa oli normaali valaistus päällä (kaksoislutzin harjoittelu otsalampun valossa on muka hankalaa). Saimme taustan jo kuvaustilanteessa kiitettävän tummaksi, mutta silti kuviin tunki hallin digitaalikellon näyttöä, valaisinjalkaa, punaviivaa… Lisäksi nykyaikainen kuvankäsittelytekniikka on tuonut upean (tai kirotun) mahdollisuuden pelastaa heikkojakin otoksia nimellisellä muutaman yöunen hinnalla.

Lisää kuvia löytyy Valokollektiivin galleriasta.

Tämä oli Valokollektiivin ensimmäinen yhteisponnistus. Oli mahtavaa suunnitella ja toteuttaa kuvauksia lahjakkaiden, osaavien, ja – mikä parasta – luonteeltaan miellyttävien herrojen seurassa. Tästä jatketaan kohti uusia seikkailuja!

Jouni