Salamoita ja jyrinää

(tämä juttu on alun perin julkaistu Valokollektiivin blogissa 9.9.2010)

Rocket III

Moottoripyörien ja mummon kuvaamiseen pätee sama sääntö: jos lykkäät hommaa liian kauan, niin kohde on jo ihan rytyssä tai pysyvästi ”poissa liikenteestä”. (Onneksi rakas mummoni ei lue blogeja, toim. huom.)

Meidän on pitkään pitänyt kuvata hyvän ystäväni, Markon, Ducatia, mutta erinäiset (kirjaimelliset) rypyt kuljettajan ja pyörän välisessä suhteessa ovat siirtäneet sessiota. Nyt kun pyörä oli kunnossa, oli aika toteuttaa suunnitelmat. Tyhmyyden tiivistymisenkin uhalla mukaan lähti myös Valokollektiivin Jussi Salomaa, sekä juuri uuden 2300-kuutioisen pyörän hankkinut kollega, Janne. Alaa harrastamattomalle aukaistakoon, että tilavuutta tuossa moottorissa on siis saman verran kuin 50 mopossa. Pitihän sellainen ihme siis kuvata. Pakkasin laajakulman mukaan.

Suunnitelluista kolmesta asetelmasta kaksi onnistui ja kolmas osoittautui huonoksi ideaksi paitsi kuvien laadun, myös potentiaalisesti kuvaajan terveyden kannalta.

Ensimmäinen viritys oli kuvata pyöriä loivassa sisäänpäin kallellaan olevassa mutkassa. Virittelimme Jussin kanssa molemmat pari salamaa mutkaan. Kameraa vastaan tulevan valon tarkoitus oli auttaa irrottamaan pyörää taustasta. Kameran suunnasta tuleva valo puolestaan valaisi pyörää, ja lyhyellä välähdyksellään mahdollisti tarka(hko)n pysäytyskuvan huolimatta pitkästä suljinajasta. Kameralla seurattiin pyörää jotta saatiin taustaan vauhdin tuntua. Metrin päästä suhahtavan kyykkypyörän pitäminen kameran etsimessä muistutti erehdyttävästi teinipojan rakastelua: koko homma ohi niin nopeasti, että paras on vaan laittaa silmät kiinni ja toivoa parasta.

Seuraavana olikin vuorossa päivän floppi (dagens flop), eli yritys kuvata pyörää liikkuvan farmarin perästä (farmari = automalli, ei ammatti, toim. huom.). Olin hommannut tilaisuutta varten valjaat ja liinat, joiden avulla pysyin avonaisessa Octavian takaluukussa. Suurena visiona oli saada kuvia joissa maisema vilistää sitä halkovan sankarin pyörän ympärillä. Kaikki vaikuttikin lupaavalta moottorin käynnistämiseen asti. On jännää, miten nopeasti sitä haistaa makaavansa suoraan pakoputken yläpuolella. Kun pääsimme liikkeelle, ilmavirta täydensi konseptin keräämällä pakokaasut vielä tarkasti suoraan takaluukkuun. Tilanne sai minut pian kadehtimaan savustuspöntön norjalaista kassilohta: ainakaan sen ei tarvitse hään keskellä pelätä vielä putoavansa pöntöstä moottoripyörän alle.

Sotakirjeenvaihtajien hengessä yritin urheasti ottaa muutamia kuvia terveytenikin uhalla, ja valitettavan surkein tuloksin. Salamasta piti luopua siksi, että se valitsi valaisukohteekseen pyörän sijaan pakokaasut, eikä tarkoituksena ollut simuloida moottoripyöräilyä savupiipussa. Ilman salamaa otetut kuvat puolestaan olivat lähes yhtä tärähtäneitä kuin kuvausasetelma, joten suurin osa kuvista pääsi bittitaivaaseen suoraan kameran muistikortilta.

Vastoinkäymisistä lannistumatta suljimme auton häkäluu… takaluukun ja suuntasimme järven rantaan poseerauskuvien pariin. Paikalla meidät yllätti peilityynen veden pintaan heijastuva upea auringonlasku. Nyt taisteltiin kelloa vastaan: kuinka paljon aikaa kannattaa tuhlata laitteiden pystytykseen ja olisiko mahdollista pärjätä ilman salamajalkoja, sateenvarjoja, radiolähettimiä. Tässä kohtaa otimme Jussin kanssa käyttöön eri taktiikat: Sillä aikaa kun hän pystytti ripeästi normaalin salama-arsenaalinsa, minä päätin säästää pari minuuttia auringonvaloa ja räiskiä kuvia ilman valonmuokkaimia tai salamanjalkoja. Jussi voitti. On varmaan hieno tunne johtaa Jukolan viestissä ensimmäiset 200 metriä, mutta metsässä tulee äkkiä mummoa ikävä, jos juoksuun on saanut halutun keveyden jättämällä kartan ja kompassin telttaan.

Yön pimeinä tunteina piti vielä kokeilla saako paikalla olevaan motskariin työnnettyä vauhtia Photoshopissa. Nettitutoriaalista (carphototutorials.com) bongatuin neuvoin sain Markon pyörän liikkeelle, ja etupyörän suorastaan sutimaan. Efekti ei tässä tilanteessa ollut parhaimmillaan, mutta tulihan taas tutustuttua yhteen uuteen työkaluun.

Kiitos jos jaksoit lukea tähän saakka. Nyt siirryn käsittelemään unikuvia. Öitä!

– Jouni

Previous post
Next post

One Response to Salamoita ja jyrinää

  1. Pingback: vastasyntyneen kuvaaminen

Leave a Reply