Haaste: Ennen kuin luet tekstin, mieti mitä mallit tekivät kuvaushetkellä (ei fotoshoppia).

Jos neljäs maailmansota joskus syttyy ja ydinpommin jäljiltä mielesi tekee liikuntaa, suosittelen suuntaamaan Jyväskylän Hipposhallin kellarin jalkapalloareenalle. Se on hyvin todennäköisesti maamme turvallisin pelikenttä ja saa tunnelmallaan monta bunkkeria kalpenemaan kateudesta. Onneksi jalkapalloriemu ei edellytä sisustussuunnittelua.

Kaupunki tarvitsi kuvan kyseisestä kentästä esitettään varten, mielummin niin että näkyvissä olisi myös pelaajia (tuomaan kuvaan esiapokalyptista tunnelmaa). Kutsuin siis muutaman tutun pelaajan malliksi ja lähdin pähkäilemään tapoja ratkaista pari haastetta:

1. Miten saada kenttä näyttämään asutetulta viiden pelaajan voimin
2. Miten kuvata jalkapalloa tilassa, jossa kameran valotusaika ilman lisävaloja lähentelee sekuntia. ISO-herkkyyden kasvattamisellakin on rajansa kun kyse on painotuotteesta.

Tulta päin:

Tiesin, että koko kentän valaiseminen mukanani olleilla kolmella pikkusalamalla olisi kuin yrittäisi niittää viljapellon nenäkarvatrimmerillä. Siksi testasin ensin kuinka paljon valoisaa kenttää minulla oli käytössä. Kuvanhan pitää näyttää siltä, että koko halli on samalla lailla valaistu – muuten harjoitteluolosuhteet eivät vaikuta kovin houkuttelevilta eikä kuva luonnolliselta. Salamani kattoivat kentästä tämän verran, kun ISO oli nostettu 800:aan ja aukko oli 7,1:

Salamat oli aseteltu kentän molemmille laidoille, joten maalivahdin näkökulmasta kuva näytti tältä (kuvan valotusta kirkastettu jälkikäsittelyssä):

Kohtalon oikusta meillä oli käytettävissä vain yksi pallo, ja siinäkin ilmaa hädin tuskin squash-pallon täytteeksi. Niinpä kuva lavastettiin seuraavasti: Liukutaklaaja asettui maahan valmiiksi ja potkaisija hänen viereensä. Pallo annettiin maalivahdille joka heittäytyi pallon kanssa kohti ylänurkkaa – muiden olikin sitten helppo ajoittaa liikeensä hänen mukaansa. Olen kerran aikaisemmin kuvannut maalivahdin torjuntoja, ja harmittaa etten keksinyt tätä kikkaa jo silloin!

Salamat ampuivat kuvaan aikamoiset ristivarjot, jotka mielellään tietenkin välttäisi. Seinälle piirtyvä maalivahti on tosin hauska yksityiskohta. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisi suljinajan kanssa voinut ehkä leikkiä enemmän. Käyttämäni lyhyt suljinaika pysäytti liikkeen jonka tuntua hain potkulla ja heittäytymisellä. Pidempi suljinaika yhdistettynä salamaan olisi tuonut kuvaan hieman epäterävyyttä ja sitä kautta lisää liikettä. Haasteena oli myös välttää salamaa lähellä olleiden pelaajien  ylivalotus, siksi valkopaidat sijoitettiin mahdollisimman kauas valoista.

Näin tämäkin blogi päivittyi pitkästä aikaa. Perheellisen miehen energia näyttäää juuri ja juuri riittävän yhden sivuston suhteellisen säännölliseen ylläpitoon. Todennäköisimmin uusia kirjoituksia siis jatkossakin lapsikuvauksen vinkkisivustollani jrkkari.com.

- Jouni

Koska vappuna näppäämäsi todist kauniit muistot ovat korvaamattomia ystäviesi kiristämis ystävillesi, kuvaustehtävää ei tule ottaa kevyesti. Seuraavien ohjeiden avulla saat järjestelmäkamerasi tallentamaan vapun koko ympärivuorokautisessa kauneudessaan.

Osa I: iltapäivä

Valmistautuminen oman kylän keskustaan pystytetyn kivenmöhkäleen lakittamiseen on aloitettu hyvissä ajoin, ja tunnelma on nousussa. Kuvaajalle pirskahtelevan onnen tallentaminen terävästi ei aiheuta ongelmia, sillä valoa on riittämiin – vappunahan paistaa tunnetusti aina aurinko. Suljinaika on helppo saada luokkaan 1/200 vaikka ISO-arvo olisikin pieni. Suorassa auringonpaisteessa kuvatessa muista, että kirkas taivas sekoittaa helposti kameran automaattivalotuksen, jolloin ystäväsi tallentuvat kuvaan liian tummina. Tällöin voit käyttää täytesalamaa, kompensoida valotusta kirkkaammaksi tai unohtaa automaattiasetukset ja hoitaa valotus manuaalisesti. Huom! Siluettikuvat eivät ole minkään arvoisia… ystävillesi.

Osa II: Yö

Nyt on edessä vapun suurin haaste: bileet ovat siirtyneet sisätiloihin, ja juhlakansa on täynnä rakettibensaa. Miten kerätä raskautt rakkaat muistot sellaisella suljinajalla, etteivät kuvat näyttäisi valahtaneilta akvarellimaalauksilta? Valotushan on kolmen kauppa, joten lyhyt suljinaika saavutetaan kasvattamalla aukkoa ja nostamalla ISOa. Varaudu siis mielellään objektiivilla jonka aukon voi kasvattaa esim. arvoon f/1,8. Edullisimmillaan tämä noin satasen investointi voi maksaa itsensä takaisin yhdessä viuhahduksessa. Kirjaimellisesti. Toinen tapa saada suljinaika tarpeeksi lyhyeksi on siis kasvattaa ISOa, mikä valitettavasti heikentää kuvan laatua kuin veden kaataminen viiniin. Voit tietenkin myös turvautua salamaan, mutta sen käyttö saattaa paljastaa sinut ja johtaa turpakeik pilata illan herkän tunnelman.

Osa III: Aamuyö

Ilta kääntyy aamun puolelle ja dokumentoijan työtaakka kasvaa entisestään. Nyt otetaan ne kuvat, joita mallin oma muistikortti ei enää tallentanut. Vaikka aamu on vielä hämärä, on kuvaajan tehtävä edellistä tilannetta helpompi. Tarvitaan siis ainoastaan tukeva alusta kameralle, sillä ainoa kuvassa liikkuva elementti – alaleuka – pysähtyy sekin helposti kunhan suljinaika jää alle 30 sekunnin. Suomen luontokuvaajaliitto ei suosittele salaman käyttöä näin herkissä ekosysteemeissä.

Näillä ohjeilla siis kohti tippaleipien, ilmapallojen ja seiskan lukijakuv serpentiinien riemuja. Hyvää vappua!

Kiitokset Markolle kuvausseurasta!

- Jouni

Ps. Minulla ei muuten vielä ole sovittuja bileitä vapuksi. Kutsuja otetaan vastaan.

Onko ilmaiseksi kuvaaminen hintojen polkemista, koko alan sabotointia ja suurta ajanhukkaa?

Riippuu.

Päätimme Valo-kollektiivin porukalla ottaa vastaan toiveen kuvata materiaali paikallisen tanssiseura Tepikan varankeruukalenteriin. Meiltä pyydettiin projektista tarjousta, me laskimme vaihtoehdot näin:

1. Joko yritämme tehdä kuvauksista jollain tavoin yleisten taksojen mukaiset, mikä 12 kuvan osalta joko
   - tuhoaisi idean koko kalenteriprojektista, koska tämä määrä kuvia käsittelyineen muuttaisi projektin seuran talousarviossa tulopuolelta menoksi
   - mahdollistaisi lähinnä passikuvaperiaatteella toteutetun pikakuvauksen, mikä ei tyydyttäisi kumpaakaan osapuolta
2. Toinen vaihtoehto oli luopua palkkiosta ja kääntää asetelma toisin päin:
   - Haluaisinko tehdä oman oppimis-/portfolioprojektin, jossa käytettävissä olisi upeita urheilijoita?
   - Miten toteuttaisin sen, jos tavoitteena olisi yksinomaan lopputulos, ei tuntipalkka?

Koska päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon, suuri haasteemme – ja juhlallinen velvollisuutemme koko valokuvausalaa kohtaan – on saada aikaan jälkeä joka on enemmän kuin hintansa väärti; Jos ilmaisprojektin tekee ”sitä saa mistä maksaa” -asenteella, koko homma on kaikille osapuolille suurta ajanhukkaa.

Asiaan.

1. Kalenteriin tarvitaan talvikuvia.
2. Talvella on kylmä.
3. Kilpatanssia ei harrasteta toppatakissa.

Lisätään tähän vielä, että ensimmäiset kuvattavamme olivat 13- ja 14-vuotiaita nuoria. Kenelläkään ei siis ollut hinkua pidätellä heitä ulkoilmassa yhtään ylimääräistä minuuttia. Ideamme oli kuvata pari ylhäältä päin, sommitella heidät kuvan nurkkaan ja sovittaa parin pitkä varjo kuvan poikki. Ensimmäinen ajatus oli kuvata pari Jyväsjärven jäällä, jolloin kuvauspaikkana olisi ollut koskemattoman hangen ylittävä silta. Onneksi järki sai voiton kunnianhimosta ja päädyimme kompromissina auratulle pesäpallokentälle. Samalla isän tehtävä hieman helpottui: kisakenkiin pukeutunutta tytärtä ei tarvinnutkaan kantaa 100 metriä umpihangessa kun auton sai parkkiin viisi metriä kuvauspaikasta.

Varsinainen kalenterikuva otettiin niin korkealta kuin yhdistelmä tikkaat+182cm kuvaajaa+monopod salli. 10 mm laajakulmalla koko varjo saatiin juuri ja juuri kuvaan. Ideaalimaalimassa etäisyyttä maahan olisi tietysti ollut enemmän ja sitä kautta kuvan reunoilla vähemmän laajakulman tuomaa vääristystä. Elämä on.

Koska tanssijoiden kasvot olivat varjon puolella, niitä valaistiin yhdellä salamalla. Tähän salamaan laitettiin valon leviämistä rajoittava snootti, jotta sen valo ei söisi maahan lankeavaa varjoa.

Kuvankäsittelyllä oli tarkoitus vain poistaa tanssijoiden jalkojen alta kenkiä suojaava vahakangas. Lopulta lanatun kentän pinta ei miellyttänytkään silmää ja koko alusta korvattiin jäältä tallennetulla hangella. Siis Photoshop esiin ja lunta luomaan! Mallin erottamisessa taustastaan olen huomannut TopazLabsin remask ohjelman varsin päteväksi kaveriksi. Viidenkympin hinta on maksettu jo takaisin moneen otteeseen pidentyneillä yöunilla!

Mallit toivoivat myös pari kuvaa vähän rennommissa vaatteissa. Nämä kuvat otettiin sankarimeiningillä vasten aurinkoa. Valitettavasti urbaani pesäpallokenttä ei tarjoa taustaksi kauas siintävää kaunista horisonttia, vaan laajakulmalla kuvatessa mukaan tunki taloja, tikkaita ja huoltojoukkoja autoineen. Jälleen sakset esiin!

Kuvankäsittelyssä pari siirrettiin järven jäälle ja samalla laajakulman vääristyksiä korjailtiin vähän. Taas tuli oppitunti kuvanmuokkailusta. Vielä ollaan ehkä kaukana mestarista, mutta suunta on parempaan päin.

Jatkoa seuraa, katso kollektiivi.net…

- Jouni

Kuvien suunnittelu ja toteutus:

• Jouni Kallio (jounikallio.com, jrkkari.com)
• Jani Myllyaho (mylman.com)
• Jussi Salomaa (jsalomaa.com)

Heräsin jokin aikaa sitten outoon tosiasiaan: pystyn nukkumaan kokonaisia öitä ilman ensimmäistäkään lasten aiheuttamaa heräilyä! Toki uinujien lukumäärä vanhempien sängyssä aina tuplaantuu aamuun mennessä, mutta huomaan silti selvän muutoksen: minä ilmeisesti lataan akkuja selvästi paremmin unia nähden kuin itkevää lasta pitkin asuntoa hyssytellen.

Mitä tehdä tällä vapautuneella unienergialla? No tietenkin ruveta kirjoittamaan öisin vinkkisivustoa valokuvaukseen turhautuneille vanhemmille!

Vinkit ovat lyhyitä, aivan kuten isän ja äidin vapaa-aika. Koomikkotaustani mukaisesti olen kirjoittanut ohjeet niin naurattaviksi, että ensi vilkaisullakin tulee pissat housuun (todistettavasti tapahtunut 2v testiyleisöllä).

Tervetuloa sivustolle jrkkäri.com!

Aurinkoisin kuvausterveisin,

- Jouni

Kello 17:30 kännykkä piippaa odotetusti: “I’m in front of the Hotel. Akbar”.

“Hei hei perhe, Isi lähtee nyt (isimittakaavassa) suureen seikkailuunsa, eli valokuvaamaan Dubain yötä paikallisen Intialaismiehen kanssa. Ei, tyttäreni. Vain Isi saa hypätä netissä tapaamiensa tuntemattomien miesten maastureihin toisella puolella maapalloa. Tai missään. Nyt pää tyynyyn.”

Tulihan tämäkin kokeiltua. Pari viikkoa ennen reissua laitoin dubailaiselle valokuvausfoorumille viestin, jossa kyselin porukalta kuvausvinkkejä ja intoa jopa yhteiseen kuvaussessioon. Sain hyviä vinkkejä ja lisäksi vastauksen Akbarilta joka suostui mielihyvin oppaakseni. Herralla oli foorumilla muutama tuhat viestiä, laadukkaita kuviakin kuin sheikillä kameleita. Tämä vakuutti minut turvallisuudesta – ei vaimoa. Niinpä ökymaasturin kyydistä piti vielä tekstitellä rauhoittavia sanoja matkalla Dubain keskustaan.

Mahtava ilta – vaihtaa kokemuksia elämän menosta kahdessa täysin erilaisessa kulttuurissa. Kuvaus oli hauskaa, keskustelu ikimuistoista. Suosittelen myös tutustumaan itse foorumiin – se on hyvä esimerkki siitä miten kuvia arvioidaan ja kommentoidaan rakentavasti kritisoiden. Kieltääköhän Mohammed nettihäiriköt? Kaksi miestä = 2 kuvaajaa + 2 mallia. Ylemmässä kuvassa mallina Akbar, alemmassa minä.

Suurimmat odotukset (valokuvauksellisesti) olin etukäteen ladannut yöhön beduiinileirissä autiomaassa. (Vieressä vaimo muuten juuri miettii, miksi suomalaiset eivät tapaa lähteä Lappiin yöpymään jäähotellissa vaikka kaikki japanilaiset ovat jo niin tehneet. Ehkä ilman vieraan maan eksotiikkaa äärimmäisyyskokemus on pelkästään epämukava?) Kaamoksen pimeyttä kirotessani muistan jatkossa kiittää leveyspiiriäni pitkistä auringonnousuista ja -laskuista. Aavikolla sain kuvata laskua kokonaiset 4 minuuttia. Olen nähnyt keilapalloja jotka laskeutuvat arabiaurinkoa hitaammin! Huomasin, että tällaisessa tilanteessa valotuksen haarukointi on mahtava apu – monesta kuvasta löytyi kaksi toimivaa näkemystä, sarjakuvauksella*. Ole ystävällinen ja niele kaikki kysymykset koskien sommittelua.

(* aseta siis kamera sarjakuvausasetukselle ja säädä valotuksen haarukointi esim. +/-1EV. Näin kamera ottaa joka painalluksella kolme peräkkäistä kuvaa eri valotuksilla. Samasta kuvasta voit saada “oikein” valotetun version, sekä silhouetin, kuten alla)

Itse yöpyminen leirissä oli koko perheen mielestä hauska ja unohtumaton kokemus. Illalla oli hyvin aikaa kikkailla valotuksilla. Alla oleva kamelipaimen (Huom. oikeanpuoleinen kuva ja huom. vasemmanpuoleinen hahmo) on kuvattu yhdistäen leiristä tuleva valo kuvan vasempaan reunaan asetetun salaman valoon. Mukaan otetusta halpisradiolaukaisimesta loppui patterit, joten kameran (7D) oma infrapunaohjaus pelasti tilanteen. Muut kuvat aavikolta ja Dubaista on otettu ilman salamaa.

Auringonnousukuvaukset pilasi yllättäen kosteus, joka tuli ihan puskasta ja sumuna kietoi maiseman ja kameran kennon vaippaansa kriittisiksi hetkiksi. Minulta voi tilata taiteellisen time-lapse kuvauksen nimeltään “Onneksi pokkarini oli vesitiivis – vaikkei se näitä kuvia tee yhtään katsottavammiksi”.

Matkan pääkohde oli Al Ainin kaupungissa asusteleva ystäväperhe, jonka pää(?) on Valo-kollektiivin kunniakas jäsen. Valokuvauksellisesti vierailuaika painottui lasten kuvaamiseen hotellialueella. Upea täysikuu sai isit kuitenkin irtautumaan yhdeksi illaksi maisemanmetsästykseen, jonka kuutamo-osuudesta ei jälkipolville jäänyt montaa arvokasta pikseliä. Löysimme kuitenkin hienon vesitornin, jonka rakenteet inspiroivat meidät leikkimään matkaan sattuneella salamalla. Valo-kollektiivin patenttiratkaisuna alkaa olla se, että paremman puutteessa kuvataan sitä kun meikäläinen hyppii jostain korkealta. Vielä yksikään kuvauksista ei ole päättynyt röntgenkuvauksiin, mutta eiköhän tuokin päivä ole vielä edessä. Sitten saadaan pitkä, mutta perusteellinen valotus!

Ennen paluuta tutustuimme vielä maailman älyttömim… korkeimpaan rakennukseen Burj Khalifaan (828m), jonka näköalatasanteelta piti päästä kokeilemaan kaupungin valojen kuvaamista hdr:nä (3 kuvaa eri suljinajoilla, joista voidaan rakentaa luonnollisen – tai niin kuin tässäkin tapauksessa epäluonnollisen – näköinen kuva). Opin, että gorillapod on oiva ystävä paikoissa jonne jalustan tuominen on ehdottomasti kielletty. Tasannetta kiertävässä lasissa oli kuvaajia varten n. 40cm rako, jonka reunaan lonkerot sai kätevästi kiinni. Ihan varmuuden vuoksi pitelin kameraa myös kätösissäni, sillä arvelen, että järkkärin arvo laskee 120 kerroksen pudotuksessa noin prosentin/kerros. Puhumattakaan siitä kanssaeläjästä joka tietämättään ottaa kameran alhaalla kiinni.

3 tuntia, 15 ilmoittautunutta, 12 mallia

”Kerätkää osallistumismaksu etukäteen! Muuten 15 ihmistä ilmoittautuu ja 5 tulee paikalle. Näin käy aina.”

Tämä oli ohje, jonka luin yhden photowalk-järjestäjän sivuilta päivää ennen tapahtumaa. Siinä vaiheessa oli jo vähän myöhäistä turista, eikä tapahtuman mitään ollut tarkoitus maksaakaan. Piti vaan toivoa, etteivät +1C lämpötila ja edellisen päivän lumisade karkottaisi kaikkia osallistujia (mallit mukaan lukien). Olo oli siis kuin lapsuuden syntymäpäivinä – tulisikohan paikalle muitakin kuin mielikuvituskavereita?

Ideana oli antaa porukalle kuvauksen rakenteluun neljä palikkaa:

1. Ulkopuoliset mallit oman megalomaanisen vision toteuttamiseen
2. Jyväskylän ”Valon kaupunki” – tapahtuman hienot valot taustaksi
3. Kollektiivin puolesta salamalaitteet, triggerit ja muut lelut
4. 15 leikkikaveria

Kun kello kuusi Jyväskeskuksen aulaan kerääntyi sitten ulkoiluttajineen jokainen ilmoittautunut kamera, homma oli jo käytännössä voitettu! Lyhyt tervetulotoivotus Janilta ja Jounilta, ja viisikot lähetettiin kiertämään rasteja ohjeella tunti/rasti.

Ykkösrastilla kuvattiin kahta mallia Kirkkopuistossa. Hienosti valaistun Kaupunginkirkon ulkoseinät ovat täynnä erivärisiä ja -muotoisia nurkkia, rappuja ja koloja, joissa mallipariskunta sai poseerata yhdessä ja erikseen. Stimuloivia ulkopintoja oli onneksi sen verran runsaasti, ettei kukaan yrittänyt raahata malleja saarnastuoliin. Mallitkaan eivät karanneet alttarille.

by Heikki Ala-Nikkola

by Matti Vaittinen

Toinen rasti oli junaradan ylittävän kävelysillan sinisissä valoissa (- kerrankin kuvaajat voivat keskittyä oleelliseen, kun totesivat suonensisäisen huumeidenkäytön mahdottomaksi). Paikalla oli kiipeilemässä ja loikkimassa Jyväskylän Parkour – akatemian taitavaa akrobaattiporukkaa. Vetipä allekirjoittaneenkin veri puuhun dokumentoinnin lomassa.

by Marko Kauko

by "Sami L."

by Martta Mäkilä

Kolmannen rastin piti alun perin olla ulkona, mutta yhtälö ”Taidokoiden paljaat jalat + 1C aste lämmintä” todettiin ratkaisemattomaksi. Niinpä rastit siirrettiin Jyväskylän kauppaparatiisien hellään huomaan taktiikalla ”joskus on parempi pyytää anteeksi kuin lupaa”. Toive oli, ettei kuvausporukoita ehdittäisi heivata ulos kaikista tarjolla olevista sisätiloista ennen illan päättymistä – eikä ehditty! Jyväskeskuksen aula osoittautui mahtavaksi näyttämöksi kuvaajien action-visioiden toteuttamiseen.

by "razzleblade"

by "mikkoo"

Illan päätteeksi keräännyttiin porukalla ravintolaan katselemaan raakavedoksia ja hehkuttamaan kokemuksia. Oli todella hauskaa vertailla eri ryhmien ratkaisuja. Samat mallit, samat paikat, silti todella erilaisia luomuksia.

Jo etukäteen sovittiin että otettujen kuvien parhaimmisto laitetaan näytille maailmalle ja tietenkin malleille jakoon kiitokseksi kolmen tunnin kylmähoidosta. Nyt kuvia onkin kertynyt Flickrin ryhmään pitkälti toista sataa. Kuvia pääsee ihailemaan osoitteessa:

http://www.flickr.com/groups/valonkaupunkiphotowalk/

Illasta on tulossa (lähi)tulevaisuudessa myös lyhyt amatööridokumenttivideo.

by Liisa Salonen

Iso kiitos

- Mallit: Ilman teitä olisimme saaneet nauttia tuhannesta originaalista ”Mun kuvaajakaveri ja sen kamera”, otoksesta. Yhteistyö teidän kanssanne oli loistava oppimiskokemus meille kaikille. Kuvaajien mielestä otosten yhteissuunnittelu oli todella mielenkiintoista ja opettavaista.

- Valon kaupunki: Kiitos tapahtumajärjestäjille, jotka ottivat photowalk-idean innolla vastaan.

- Jyväskeskuksen vartijat: Kiitos että sallitte Taidokoiden kuvaamisen kauppakeskuksessa ilman mukinoita. Ehkä mallimme eivät näyttäneet tarpeeksi vaarallisilta. Tai sitten he näyttivät.

- Foreca, Ilmatieteen laitos ja muut ylemmät tahot: Kahden lumisadepäivän väliin täsmäammunnalla kirpeää syysilmaa. Sateenvarjot voitiin laittaa parempaan käyttöön.

- Osallistujat: Jyväskylässä on selvästi innokasta ja osaavaa kuvausporukkaa. Oli kunnia päästä isännöimään tätä porukkaa ja tutustumaan hyviin tyyppeihin.

Huomasin, että olin tullut vanhaksi, kun Jouluna lahjojen antaminen alkoi sytyttää enemmän kuin niiden saaminen. On hauskaa osallistua jonkun järjestämään tapahtumaan, heittäytyä organisaattorien hellään huomaan ja nautiskella ohjelmasta. Mutta tiskin toisella puolella hengailu, luovien ihmisten innostuneen kuhinan seuraaminen on vielä hauskempaa, suorastaan ikimuistoisen makeeta. Hauskaa Joulua!

Jouni ja Jani

Valokollektiivi

Ps. Jos haluat tietoja kollektiivin tulevista tempauksista, liity Facebook-ryhmäämme (http://www.facebook.com/group.php?gid=217211256361&v=wall)

by "marimarjatta"

by "Konvert"

by "Litium6"

Julkaistu ensimmäisen kerran Valokollektiivin Blogissa 30.10.2010

Rocket III

Moottoripyörien ja mummon kuvaamiseen pätee sama sääntö: jos lykkäät hommaa liian kauan, niin kohde on jo ihan rytyssä tai pysyvästi ”poissa liikenteestä”. (Onneksi rakas mummoni ei lue blogeja, toim. huom.)

Meidän on pitkään pitänyt kuvata hyvän ystäväni, Markon, Ducatia, mutta erinäiset (kirjaimelliset) rypyt kuljettajan ja pyörän välisessä suhteessa ovat siirtäneet sessiota. Nyt kun pyörä oli kunnossa, oli aika toteuttaa suunnitelmat. Tyhmyyden tiivistymisenkin uhalla mukaan lähti myös Valokollektiivin Jussi Salomaa, sekä juuri uuden 2300-kuutioisen pyörän hankkinut kollega, Janne. Alaa harrastamattomalle aukaistakoon, että tilavuutta tuossa moottorissa on siis saman verran kuin 50 mopossa. Pitihän sellainen ihme siis kuvata. Pakkasin laajakulman mukaan.

Suunnitelluista kolmesta asetelmasta kaksi onnistui ja kolmas osoittautui huonoksi ideaksi paitsi kuvien laadun, myös potentiaalisesti kuvaajan terveyden kannalta.

Ensimmäinen viritys oli kuvata pyöriä loivassa sisäänpäin kallellaan olevassa mutkassa. Virittelimme Jussin kanssa molemmat pari salamaa mutkaan. Kameraa vastaan tulevan valon tarkoitus oli auttaa irrottamaan pyörää taustasta. Kameran suunnasta tuleva valo puolestaan valaisi pyörää, ja lyhyellä välähdyksellään mahdollisti tarka(hko)n pysäytyskuvan huolimatta pitkästä suljinajasta. Kameralla seurattiin pyörää jotta saatiin taustaan vauhdin tuntua. Metrin päästä suhahtavan kyykkypyörän pitäminen kameran etsimessä muistutti erehdyttävästi teinipojan rakastelua: koko homma ohi niin nopeasti, että paras on vaan laittaa silmät kiinni ja toivoa parasta.

Seuraavana olikin vuorossa päivän floppi (dagens flop), eli yritys kuvata pyörää liikkuvan farmarin perästä (farmari = automalli, ei ammatti, toim. huom.). Olin hommannut tilaisuutta varten valjaat ja liinat, joiden avulla pysyin avonaisessa Octavian takaluukussa. Suurena visiona oli saada kuvia joissa maisema vilistää sitä halkovan sankarin pyörän ympärillä. Kaikki vaikuttikin lupaavalta moottorin käynnistämiseen asti. On jännää, miten nopeasti sitä haistaa makaavansa suoraan pakoputken yläpuolella. Kun pääsimme liikkeelle, ilmavirta täydensi konseptin keräämällä pakokaasut vielä tarkasti suoraan takaluukkuun. Tilanne sai minut pian kadehtimaan savustuspöntön norjalaista kassilohta: ainakaan sen ei tarvitse hään keskellä pelätä vielä putoavansa pöntöstä moottoripyörän alle.

Sotakirjeenvaihtajien hengessä yritin urheasti ottaa muutamia kuvia terveytenikin uhalla, ja valitettavan surkein tuloksin. Salamasta piti luopua siksi, että se valitsi valaisukohteekseen pyörän sijaan pakokaasut, eikä tarkoituksena ollut simuloida moottoripyöräilyä savupiipussa. Ilman salamaa otetut kuvat puolestaan olivat lähes yhtä tärähtäneitä kuin kuvausasetelma, joten suurin osa kuvista pääsi bittitaivaaseen suoraan kameran muistikortilta.

Vastoinkäymisistä lannistumatta suljimme auton häkäluu… takaluukun ja suuntasimme järven rantaan poseerauskuvien pariin. Paikalla meidät yllätti peilityynen veden pintaan heijastuva upea auringonlasku. Nyt taisteltiin kelloa vastaan: kuinka paljon aikaa kannattaa tuhlata laitteiden pystytykseen ja olisiko mahdollista pärjätä ilman salamajalkoja, sateenvarjoja, radiolähettimiä. Tässä kohtaa otimme Jussin kanssa käyttöön eri taktiikat: Sillä aikaa kun hän pystytti ripeästi normaalin salama-arsenaalinsa, minä päätin säästää pari minuuttia auringonvaloa ja räiskiä kuvia ilman valonmuokkaimia tai salamanjalkoja. Jussi voitti. On varmaan hieno tunne johtaa Jukolan viestissä ensimmäiset 200 metriä, mutta metsässä tulee äkkiä mummoa ikävä, jos juoksuun on saanut halutun keveyden jättämällä kartan ja kompassin telttaan.

Yön pimeinä tunteina piti vielä kokeilla saako paikalla olevaan motskariin työnnettyä vauhtia Photoshopissa. Nettitutoriaalista (carphototutorials.com) bongatuin neuvoin sain Markon pyörän liikkeelle, ja etupyörän suorastaan sutimaan. Efekti ei tässä tilanteessa ollut parhaimmillaan, mutta tulihan taas tutustuttua yhteen uuteen työkaluun.

Kiitos jos jaksoit lukea tähän saakka. Nyt siirryn käsittelemään unikuvia. Öitä!

- Jouni

Kysymys: Mitä tapahtuu kun ei osaa pitää isoa suutaan kiinni vanhempaintoimikunnassa?

Vastaus: Päätyy virittelemään lakanoita päiväkodin jumppasaliin klo 8 aamulla. Pro bono.

Vanhempaintoimikunnan tehtävä oli suunnitella päiväkodille esite, johon tarvittiin kuvitusta. Koska olin pari viikkoa aikaisemmin kokeillut uutta DIY taustaa (lue: do it yourself eli rappusista roikkuva vanha olohuoneen verho), näin tässä oivallisen tilaisuuden päästä jatkamaan testailua. Ideana oli siis saada lapsista kuvia valkoisella taustalla. Yleensähän tausta valaistaan parilla salamalla joiden valon osuminen malliin estetään erilaisin seinäviritelmin (lue opastusta esim. täältä ). Halusin yksinkertaistaa taustan valaisua ja tehdä sen ampumalla salamavalon ohuen taustakankaan läpi. Yksi salama, ei seiniä.

Ei muuta kuin hamekankaita hommaamaan: Kaikkien studioiden hovihankkijalta, Eurokankaasta, löysin valkoista keinokuituverhoa 3x5m tähtitieteelliseen yhteishintaan 24€. Kevyttä ja helposti suoristuvaa. Maatuminen varmaan kilpailee nopeudessa ydinjätteen hajoamisen kanssa.

Sain kaveriksi kuvauksiin Markon, jonka kanssa erilaisia valaisuviritelmiä on monesti pohdittu. Valokuvaus on kuin seksi: hyvässä seurassa se on mukavampaa kuin yksin, mutta jos porukkaa on liikaa, homma menee helposti sähläämiseksi. Tai siis näin olen lukenut. En ole koskaan harrastanut isossa porukassa valokuvausta.

Assistentti auttaa kuvattavan naurattamisessa

Kuvausasetelma oli yksinkertainen: 3 metrinen telineelle viritetty taustakangas, jonka takana noin puolentoista metrin päässä yksi salama (580 ex, ½-teholla). Vaahtosammutt siis mallit valaistiin yhdellä heijastavalla hopeavarjolla (430ex, ¼-teho) ja yhdellä pienellä softboxilla (580 II ex, ¼-teho). Varmaa ja tasaista (joskin

vähän tylsää) valoa erilaisiin 1-2 lapsen asetelmiin trampoliinihyppelystä bongorumpuiluun. Kameran asetukset ISO 200, f/6.3 ja 1/200s.

Taustavalotus toimi hyvin varsinkin jos kohde oli taustasalaman ja kameran välissä. Raaka salama jätti kohteen reunalle näkyessään efektin, joka mausta riippuen on joko riitasointu tai jatsia.

Jälkikäsittelyssä pieni histogrammin hivutus poisti lähes kaikki epämääräisyydet taustasta. Ei kuvaajasta.

Kaikkiaan hauska ja opettavainen tutustuminen päiväkotimaailmaan sekä yhteen mahdollisuuteen saada esitetyylisiä kuvia nopeasti ja edullisesti. Puolessatoista tunnissa, rakentelut, testailut ja purku mukaan lukien, saimme kuvattua 7 lasta. Ei pissoja housuun, ei kiukuttelua. Myös lapset käyttäytyivät oikein hyvin.

(Kuvituksena käytetty ainoastaan omien lasten kuvia)

Vinkki 1: Lapselle saa aidon ilmeen, kun ruiskuttaa suihkepullolla. Vinkki 2: Lapsen saa suostumaan tähän antamalla luvan ruiskia takaisin!

Lähettänyt Jouni klo 23.36.00 0 kommenttia Tunnisteet: salama, strobist, tekniikka, valokuvaus

Testikuvauksissa testatut ja toimiviksi todetut tekniikat (lue täältä) otettiin tosikäyttöön kun kollektiivi pääsi kuvaamaan materiaalia Jyväskylän taitoluisteluseuran kevätnäytöksen käsiohjelmaa ja julistetta varten.

I) “Mitä? Eikö maailma pyörikään valokuvaajan ympärillä?!”
Jos pyydetään kuvaamaan 18 luistelijaa jäällä yksin sekä erilaisissa ryhmityksissä puolessatoista tunnissa, ei passaa valittaa. Jos edellisenä päivänä kuulee, ettei jääaikaa harjoitusten ohesta herukaan kuin puoli tuntia (mukaanlukien kaluston kanssa liukastelu kaukaloon ja testing, testing), alkaa suuria taiteilijoita jo hieman arveluttaa. Kun on hetken päivitellyt olevansa takuulla maailman kaltoin kohdelluin kameramies, ei muu auta kuin sipaista kiukku hankeen ja keskittyä pohtimaan:
a) mitä n. 20 minuutissa EHTII kuvaamaan ja
b) missä sen menetetyn tunnin kuvat VOISI kuvata ilman suurta tason laskua.
Kun pakastin, sekä sitä noin 20 astetta kylmempi ulkojää, on ruksattu listalta, keksimme hallin minijään, joka suureksi onneksi on vapaa reilun tunnin ajan. Pystytämme siis suunnittelemamme kaksi kuvauspistettä minikaukalon vastakkaisiin päihin ja nautiskelemme värikkäiden pukujen loistosta salamavalon hellässä syleilyssä.

II) “Hieno hymy! Loput 200 lasta, tehkää sama!”
Jääkuvauksissa porukkamme oli jo kuin kotonaan, ja kameran takana majailevaa vähäistä aivokapasiteettia olikin varaa siirtää enenevissä määrin valoteholaskelmista itse mallien ohjailuun. Sen sijaan seuraavana odottava 13 luisteluryhmän, yhteensä parinsadan 3-15v lapsen, ryhmäkuvaus hirvitti astetta enemmän.

Lasten vanhemmat saivat vapaasti seurata kuvauksia vierestä. Luulen että illan aikana oli yksi tai kaksi vanhempaa jotka EIVÄT ottaneet kuvia omalla kamerallaan. Välillä salamavalojen välke oli sitä luokkaa, että se olisi laukaissut epilepsiakohtauksen betoniporsaassakin. Kirjoita muistiin: tämän takia en käytä optisia orjasalamoita! Annoimme yhdelle isälle elämyksen, kun hän pyysi saada kuvata lapsensa meidän taustakangastamme vasten. Iskin radiolaukaisimen isin kameraan kiinni ja säädin asetukset vastaamaan omiani. Klik! Sanoi kamera. Pop, sanoi 4 salamaa. OHO! Sanoi isi.

Meillä oli käytössä noin 4m leveä taustakangas, jonka huomasimme olevan juuri ja juuri liian kapea. Minkä kangaskaupassa kerran säästää, maksaa photoshopilla monta, monta kertaa jälkikäteen!

Olin jostain aikaisemmin lukenut hyvän vinkin lapsikuvaukseen: Pieni pehmolelu pään päälle, ja sitten tekoaivastus joka pudottaa lelun. Tätä kikkaa olin jo ehtinyt testatakin ja ainakin omista lapsistani olin saanut hienot kuvat ennen (haltioitunutta tuijotusta) ja jälkeen (hervotonta kikatusta) aivastuksen.

Meillähän ei tietenkään ollut mukana pehmoleluja, mutta saimme lainaksi seuran toimistolta kookkaan nallen. Ryhmäkuvia otettiin parimetrisiltä tikkailta paremman kuvakulman toivossa. Huomasimme nopeasti, että iso kolmesta metristä tekoaivastuksella pudotettu nalle näyttää erehdyttävästi yliajetulta raadolta eikä huvita lapsia ollenkaan! Taktiikkaa vaihdettiin sulavasti kuin Räikkönen lajia, ja nallesta kehkeytyikin vaarallinen, kuvaajaa vaaniva, lihansyöjäkarhu. Nyt tiedän, että kuvaajaa takapuolesta järsivä pehmoeläin naurattaa lapsia ikäluokassa 3-55.

Kuvausten jälkeen saatiin vielä ylimääräistä (täysin tilaamatonta) jännitystä kun huomattiin, että yhden ryhmän kuvat eivät olleet latautuneet koneelle. Siinä vaiheessa kun tämä huomattiin (4 vkoa myöhemmin), oli muistikortti tyhjennetty pari kertaan ja alustettu kerran. Mutta eipä hätää: PhotoRec to the rescue! Niin vaan kortin syövereistä kaivettiin kadonneeksi luullut kuvat kuin nöyhtä navasta. Ja elämä jatkuu…

Mitä opin tänään:

• Kun taustakangas on hieman leveämpi, on jälkikäsittely paljon keveämpi
• Yleisötilaisuuksissa ei kannata käyttää salamoiden laukaisemiseen optisia orjia – ellei halua lahjoittaa valovoimaansa ympäröivän väkijoukon haltuun.
• Pehmolelut toimivat lasten naurattamisessa loistavasti jos niitä osaa käyttää oikein (ja itkettämisessä jos ei). Lelu kannattaa pitää lähellä kameraa – sinne lapset katsovat
• Lasten naurattaminen on kovaa hommaa!
• Kuvauksista pidettävä pöytäkirja auttaa tarkistamaan että kaikki kuvat tulevat koneelle

- Jouni

1 päivä
42 maata
8 000 valokuvaajaa
40 000 valokuvattua ihmistä
Viime Joulukuussa Jeremy Cowartin idea Help Portrait -päivästä toteutui uskomattomassa mittakaavassa. The mighty power of internetti!

Jeremyn idea oli tarjota ilmainen muotokuvaus ihmisille joilla ei normaalisti olisi sellaiseen mahdollisuutta. Amerikkalaisten rakastama “giving back to the community” ei ehkä vetoa moniin meistä härmäläisistä (allekirjoittanut mukaan lukien), mutta siitä tässä tapahtumassa kai on pohjimmiltaan kyse. Huomiota, itsetuntoa, muistoja.

1 päivä, 1 maa, 4 valokuvaajaa, muotokuvat 70 ihmisestä.
Kun näimme testitapahtumasta otetut videot marraskuussa, totesimme porukalla, että tämä idea on liian hyvä jättää toteuttamatta. Nopeasti tajusimme ettemme mitenkään ehtisi mukaan kansainväliseen päivään, joten siirsimme tapahtumamme suosiolla helmikuulle.

Suunnittelu
Pidettiin ensimmäinen palaveri ja pohdittiin tapahtuman onnistumismahdollisuuksia. Potentiaalisia ongelmia oli muutama. Ensinnäkin, taipuisiko Help Portraitin visio kovia kokeneiden auttamisesta Suomeen? Kotimaisessa sosiaalidemokratiassa kun vastaavanlaiset tempaukset ovat vieraampia – niin paljon vapaaehtoistyötä kun maassamme tehdäänkin. Toisaalta, löytyisikö muotokuvaa kaipaavia ihmisiä edes tarpeeksi? Onnistuvatko koulukuvafirmat kyllästämään kaikki kodit vuosittaisilla kuvillaan?

Yksi haaste oli tapahtuman tiedotuksessa. Julisteita on helppo painaa ja lehdistökin todennäköisesti lähtisi mukaan rummun päristykseen, mutta miten Suomentaa tapahtuman luonne?
“Avustuskuvaus”?
“Muotokuvia tarvitseville”?
Monta toistaan huonompaa slogania. Koska epäilimme, ettei tavoiteasiakkaiden kosiskelu ilman poliittisesti epäkorrekteja ja itsetuntoa murentavia iskulauseita onnistuisi, päädyimme hylkäämään massaviestinnän ja rajoitimme tarmomme pelkästään täsmämarkkinointiin. Saimme yhteistyötahoksi Suomen Punaisen Ristin (SPR) Keski-Suomen piirin, joka välitti tietoa niin ystävätoimintansa kuin sosiaalitoimistonkin asiakkaille. Lisäksi jaoimme tietoa seurakunnan, nuorten leskien, maahanmuuttajapalveluiden, Mannerheimin lastensuojeluliiton sekä leipälähetyksen yhteyksien kautta. Mainoksessa luki ytimekkäästi “Ilmainen muotokuva”, ja tilaisuuden hyväntekeväisyysluonne mainittiin pienemmässä tekstissä.

Rakentelu
Järjestelyiltään tapahtuma oli yllättävän helppo. Saimme (osin varmasi yhden kuvaajan kontaktien kautta) Hiusmuotoilukoulu Aki Korpisen opiskelijoita ehostamaan kuvattavat. Puuteri ja kampaus toivat tilaisuuteen sopivan ripauksen glamouria ja osallistujille varmasti lisäannoksen luksusta. Jyväskylän Yliopiston Ylioppilaskunta (JYY) osallistui tapahtumaan luovuttamalla Ilokiven salin kuvausareenaksi. Lisäksi saimme sosiaalipoliittisen valiokunnan kautta loistavia vapaaehtoisia työntekijöiksi. SPR hommasi vielä viime hetkellä Tapiola-yhtiöiden kautta kahvituksen.

Työnjako paikanpäällä oli seuraavanlainen:
- 4 kuvaajaa ja sama määrä kuvauspaikkoja. Näistä kaksi (paikoista, ei kuvaajista) oli tarpeeksi leveitä perheiden kuvaamiseen.
- 5 SPR:n vapaaehtoista huolehti asiakkaiden vastaanottamisesta ja ohjeistamisesta sekä kahvituksesta.
- 4 JYY:n vapaaehtoista toimi kuvaajien assistentteina.
- 3 Hiusmuotoilukoulu Aki Korpisen opiskelijaa hoiti meikit ja hiukset

Huima budjetti
Laskimme etukäteen että ehdimme kuvata viidessä tunnissa maksimissaan noin sata ihmistä/perhettä. Jos jokaiselle annetaan yksi muotokuva paspiksineen sekä muutama kuva CD:llä, tulee hinnaksi noin 1€/asiakas. Valmiit kuvat toimitetaan noudettaviksi SPR:n toimistoon, mikä säästää postituksen vaivan ja etenkin kulut. Totesimme, että emme rupea hankkimaan sponsoria tuon maksimissaan 100€ kuluerän kattamiseen, vaan jokainen kuvaajista kaivaa kuvettaan parin kympin verran.

Media
Mietimme lehdistön kutsumista pitkään – uskoimme että egomme olisi (juuri ja juuri) kestänyt tapahtuman järjestämisen ilman julkisuuttakin. Toisaalta tilaisuuden omalta osaltaan mahdollistaneet tahot, kuten SPR, tarvitsevat julkisuutta omaa upeaa toimintaansa rahoittaakseen. Lopullista päätöstä päästää Keskisuomalainen raportoimaan tilaisuudesta helpotti tuttu toimittaja, joka hoitikin pestinsä hienosti. Seuraavan päivän lehdestä olikin reilu puoli sivua omistettu tapahtumalle.

Mitä Seuraavaksi?
Seuraava maailmanlaajuinen Help Portrait järjestetään ensi Joulukuun 4. päivä. Toivottavasti silloin saadaan koko Suomi mukaan Helsingistä Kälviään. Kaikkien tämän Help Portraitin järjestäneiden puolesta voin ainakin sanoa, että hienompaa valokuvauskokemusta saa hakea!

Lisätietoja ja kokemuksia järjestelyistä voi kysellä valokollektiivin jäseniltä, allekirjoittanut mukaan lukien.

Help Portraitin sivut löytyvät osoitteesta: